Vantaanjoen historiaa
Vesistöalue saa muotonsa
Vesistöalue vapautui mannerjäästä noin 12 000 vuotta sitten. Sen jälkeen alueen peitti meri, jonne mahtavat jäätikkövirrat laskivat. Näihin syviin vesiin laskeutui ja kerrostui sula
misvesien kuljettama hienoin aines jopa kymmenien metrien savikerroksiksi. Jäätikön sulaessa sen reunan eteen kasaantui suuria reunamuodostumia, tunnetuimpina Salpausselät. Maan kohottua ja meren vetäydyttyä alueelta pintavedet etsivät uomansa savikoiden halki mereen ja näin syntyi vuosituhansien kuluessa Vantaan savikkojokivesistö.
Noin 3000 vuotta sitten vesistöalueen pohjoisosan järvialtaat olivat täyttyneet makealla vedellä ja joet löytäneet uomansa. Eteläosassa oli vesistö vielä muotoutumassa. Vantaanjoki laski mereen Pitkäkosken kohdalla ja Keravanjoki Tikkurilan pohjoispuolella Vanhankaupunginlahden jatkeena lainehtineeseen Vantaanlahteen. Suuri muutos tapahtui, kun joki joutui muuttamaan Silvolan Djupbäckin kohdalla suuntaansa. Vantaanjoki virtasi tuohon aikaan nykyistä Mätäjokea pitkin etelään. Joki kuitenkin kulutti savikerrokset ja huuhtoi lopulta kallion paljaaksi. Kalliokynnyksen ylittäminen kävi vuosi vuodelta vaikeammaksi ja lopulta joki etsi uuden uoman nykyisestä Pitkäkoskea pitkin kulkevasta ruhjevyöhykkeestä. Näin joki vakiintui nykyiseen uomaansa.
Elämää vesistön rannoilla
Karu tundravyöhyke siirtyi jäätikön mukana pohjoisemmaksi. Alueen kasvillisuus vaihteli ilmaston vaihteluiden mukaan. Lehtipuuvaihetta seurasi männyn valtakausi. Noin 7000 vuotta sitten seudun ensimmäiset asuttajat kohtasivat runsasriistaiset mäntymetsät, joita kalaisat järvet ja joet pirstoivat. Nämä ensimmäiset asukkaat asustelivat pääasiassa ranta-alueilla, erityisesti hiekkaisilla etelärannoilla. Kivikauden ihmiset liikkuivat pyyntiretkillään mieluiten rantoja myöten. Jokivarret tarjosivat sekä kulkureitin että runsaasti kalaa ja vesilintuja.
Pronssikauden aikaan Vantaanjoen vesistöalueella asutus näyttää taantuneen, sillä kauden esineistöä on Uudeltamaalta löydetty varsin vähän. Asutus ja kaupankäynti alueella vilkastui jälleen viikinkiretkien aikaan. Rannikon kaupankäynti veti myös hämäläiset talonpojat ja eränkävijät etelänretkille. Vantaanjoki latvahaaroineen oli luontevimpia yhteyksiä meren ja Vanajan vesistön välillä. Hämäläiset harjoittivat jokitiet löydettyään kaupankäynnin ohella myös merikalastusta.
1100-luvulla Ruotsi valloitti Suomen. Tämän jälkeen rannikon uudisasutus voimistui nopeasti. Valtaosa tulokkaista oli todennäköisesti Ruotsin Helsinglandista ja ruotsinkielisiä uudiskyliä syntyi Vantaanjoen ja Keravanjoen alajuoksujen viljaville rantamaille. Ylempänä vesistöalueella kaskettiin hämäläisten uudistilojen ympärillä metsämaita. Ensimmäinen löydetty asiakirjamaininta Vantaanjoesta on vuodelta 1351. Tällöin lahjoitti kuningas Maunu Eerikinpoika Tallinnan lähellä sijainneelle Padisen sistersiläisluostarille oikeudet kruunun kalavesiin Helsingjoessa. Useat asiakirjat osoittavat, että alajuoksun koskissa sijainneet kalavedet oli jo varhain jaettu kruunun, kirjon sekä paikallisten asukkaiden kesken. Saaliit olivat ilmeisen merkittäviä.
1500-luvulla asutus alkoi vakiintua ja laajeta. Kaupallisena ja hallinnollisena keskuksena toimi Helsingin pitäjän kirkonkylä. Kustaa Vaasan mahtikäskyllä perustettu Helsinki jokisuussa oli vasta pieni kylä.
Vesistöstä voimanlähde
Jokea alettiin valjastaa voimanlähteeksi jo 1500-luvulla, jolloin joka kylässä oli jalkamylly. Se toimi pienissäkin ojissa. Tekniikka kehittyi ja 1600-luvulla yleistyivät ratasmyllyt. Ne eivät soveltuneet pienimpiin jokiin ja puroihin, vaan keskittyivät suurempiin koskiin, joissa myllyjä saattoi olla useampiakin. Vähintään kahden myllyn koskia olivat ainakin Nukarinkoski, Myllykoski, Vantaankoski ja Vanhankaupunginkoski. Myllyjen toimintaa haittasi suuret virtaamavaihtelut, joten osa myllyistä toimi vain osan vuotta.
Myös sahateollisuus alkoi kehittyä 1600-luvun lopulla. Ensimmäiset vesisahat rakennettiin Kuhakoskeen ja Nukarinkoskeen. Sahatavaran kysyntä kasvoi jatkuvasti ja uusia sahoja perustettiin mm. Helsingin pitäjän kirkonkylään, Vanhaankaupunkiin ja Kellokoskelle. 1700-luvun puoliväliin mennessä sahojen hankinta-alue oli laajentunut käsittämään koko Keski-Uusimaan ja huomattavia osia eteläisestä Hämeestä. Sahateollisuuden rinnalle syntyivät ruukit Kellokoskelle Keravanjoen varrelle sekä Vantaankoskelle. Myöhemmin 1900-luvulla koskien yhteyteen perustettiin vesivoimaloita.
Vanhankaupunginkosken itäinen suuhaara tukkiränneineen vuosisadan vaihteessa.
Uusia haasteita pääkaupungin kasvaessa
Helsingin tulo pääkaupungiksi vuonna 1812 takasi vakaan sahatavaran kysynnän Vantaanjoen vesistöalueella. Taloudellisen kehityksen myötä vesistön merkitys liikenneväylänä korostui. Keväisin ja syksyisin uitettiin tukkeja sahoille ja sahatavara edelleen Helsinkiin.
Tukkeja Vanhankaupunginkosken yläpuolella matkalla Sörnäisten Höyrysahalle vuosisadan vaihteessa.
1800-luvun lopulla valmistunut Helsingin vesijohtolaitos toi koko Vantaanjoen vesistölle uuden käyttömuodon. Kaupungin kaivot olivat käyneet määrältään ja laadultaan riittämättömiksi kasvavalle kaupungille ja syntyi tarve vesijohtoverkon rakentamisesta. Raakaveden ottamista varten Vanhankaupunginkosken läntinen suuhaara jouduttiin patoamaan uudella, entistä korkeammalla padolla. Vesilaitoksen toiminnalle välttämättömästä padosta muodostui Vantaanjoen vesistön vaelluskalakannalle ongelma. Ylös jokeen pääsi vain itäistä suuhaaraa pitkin, joka oli kuitenkin rakenteeltaan vaikea ja vaellusaikaan täynnä tukkeja. Ensimmäiset suunnitelmat kalatien rakentamisesta koskeen ovatkin jo vuodelta 1892.
Kohti virkistyskäyttöä
Myllynkivien pysähtyminen vuonna 1915 Vanhankaupunginkoskessa oli merkki uuden aikakauden alkamisesta. Jauhatus siirtyi höyrymyllyihin. Uitot jatkuivat Vantaanjoessa ja sen suurimmissa sivujoissa koko sotien välisen ajan, mutta loppuivat 1950-luvun puolivälissä. Samaan aikaan jäännosto, joka oli vuositasolla ollut noin 15 000 m3, väheni Vantaanjoesta. Viimeisiä jäännostajia oli Helsingin kaupunki, joka sekin lopetti nostamisen 50- ja 60 -lukujen vaihteessa. Viimeisenä vesisahana toiminut Nukarin saha lopetti toimintansa vuonna 1963. Vesimyllyistä säilyi vain harva murroskauden yli.
Dahlforsin viilatehdas Vantaankoskella 1890-luvun loppupuolella.
Seudun asukkaiden jokapäiväinen yhteys vesistöön heikkeni 1950- ja 60-luvuilla. Jokiosuuksia ja eräitä järviä käytettiin yhä enemmän taajamien ja teollisuuden jätevesien purkupaikkoina. 80-luvulla vesiensuojelu alkoi kuitenkin tehostua, minkä seurauksena jokiveden laatu on parantunut merkittävästi. Vuosina 1997-1998 koskia on kunnostettu ja vaelluskalat ovat palanneet jokeen. Tänään joki tarjoaakin mukavan ympäristön kalastukseen ja muuhun virkistäytymiseen keskellä pääkaupunkiseutua.
Vantaanjoen vedenkäyttö
Historia kertoo, että alueen vesilaitosten vedentarve ylitti vesistön luonnollisen antoisuuden jo 1950-luvulla. Samoihin aikoihin alkoi joen runsas käyttö jätevesien purkuvesistönä aiheuttaa vakavia haittoja yhdyskuntien vedenhankinnalle ja muillekin käyttömuodoille. Yhteistyö Vantaanjoen suojelemiseksi aloitettiin 1960-luvun alussa.
Vantaanjoen veden laadun ja määrän turvaamiseksi alueella on toteutettu mittavia hankkeita. Vantaanjoen kohentunut tila ja jokialueella tehdyt kunnostustoimenpiteet ovat nostaneet jokialueen tärkeäksi vapaa-ajan ja virkistyksen ympäristöksi. Vesistöalueen jokien tila on lähinnä tyydyttävä. Vesistöalueella sijaitsee noin 160 pääosin pientä järveä. Niiden ekologinen tila vaihtelee välttävästä erinomaiseen.
Vedenotto Vantaanjoesta loppui pääkaupunkiseudulle raakaveden johtavan Päijänne-tunnelin valmistuttua vuonna 1982. Sen huolto- ja korjaustoimien aikana Vantaanjoki toimii kuitenkin alueen vesilaitosten raakavesilähteenä. Joen savisameudesta ja runsasravinteisuudesta huolimatta haitallisten aineiden pitoisuudet vedessä ja eliöstössä ovat pieniä, eivätkä aiheuta ongelmia. Voimakkaita sinileväkukintoja ei jokialueella ole enää esiintynyt. Jokialueen käytön turvaamisessa ja koko alueen ympäristön kehittämisessä vesistön tilan säännöllinen tarkkailu on tärkeä perusta.
Yhdistyksen patohistoriikki on nyt julkaistu tarinakarttana! Kurkista Vantaanjoen valuma-alueen nykyisten ja entisten pato-, mylly- ja saharakennelmien historiaan täältä!
